Mikä siinä on mukavinta?

Anoppi lainasi opiskelukaverinsa (kansalaisopistosta!) kirjoittaman kirjasen. Opiskelukaveri on entinen rehtori, hänen nimensä on Marketta Paukkunen. Kirjan nimi on Mikä siinä oli mukavinta – viimeiset viikkoni rehtorina. Paukkunen teki työuransa koulumaailmassa, ja kirja peilaa rehtorin kokemuksia nuorista ihmisistä ja heidän pyrkimyksistään ja pyristelyistään kasvussa ”kunnon ihmisiksi”. Vaikka kansalaisopiston toimintaympäristö on toisenlainen kuin peruskoulu, löysin kirjasta paljon sellaisia kokemuksia, jotka ovat vähän erilaisia mutta vielä enemmän samanlaisia kuin omat tuntemukseni.

Paukkunen vastaa: Mukavinta oli työskentely nuorten ihmisten kanssa: heihin tutustuminen, heidän maailmaansa tutustuminen, oppiminen ymmärtämään heitä ja hyväksymään heidät murrosiän oikkuineen. Itse vastaisin kysymykseen kutakuinkin näin: Mukavinta on tehdä työtä opinhalun, aktiivisuuden ja oppimisen edistämiseksi. Parantaa maailmaa. Toisaalta näitä töitä tehdään yksittäisten ihmisten eteen. Kahdella saralla mennään.

Toimiminen kahdella saralla on välillä vaikeaa. Ei mitään haastavaa vaan vaikeaa. Mitenkäs ratkoa se, kun yhtäältä on todella pitkään toiminut ryhmä, joka ei muuta toivo kuin saada jatkaa vuodesta toiseen. Ja toisaalta on tarve kehitellä uutta, uusia sisältöjä, uusia opiskelumuotoja, kun tehtävänä on saada uusia ihmisiä mukaan, jopa sellaisia jotka eivät sukset ojossa tule kansalaisopiston kursseille.

Peruskoulussa ei eletä (juuri) näiden vaikeuksien kanssa (vaan toisenlaisten). Tuntijako ja opetussuunnitelman perusteet määrittelevät toiminnan. Nuoret siirtyvät luokalta toiselle kunnes saavat päättötutkinnon. Kansalaisopistossa joutuu aika ajoin raivaamalla raivaamaan  tilaa uudelle.

Paukkusella oli välillä vaikeita tehtäviä. Ei varmaan koko ajan naurattanut, mutta työnsä hän näyttää kokeneen kaiken aikaa mielekkäänä ja arvokkaana. Viimeisenä työpäivänä päällimmäisenä oli tämä: ”Olette olleet ihania nuoria.”

Minna Prunnila
rehtori

Pieniä ja suuria asioita

Lomalle lähdön kynnyksellä mietin taakse jäänyttä lukuvuotta. Sellainen tunne on, että teemme täällä hyviä asioita. Opin- ja harrastamisenhaluisille tarjosimme mahdollisuuksia oppimiseen ja harrastamiseen. Osallistujia kursseilla oli syksyllä 2041 ja keväällä 1792. Siihen mahtuu monia yksittäisiä tarinoita. Niistä välittyy usein kiitollisuus. Minusta kiitollisuus on hyvä ominaisuus ihmisessä. Kun kiitollisuutta viljelee, se tarttuu ja leviää. Syntyy myönteisyyttä. Eikä kiitollisuuden osoittaminen ole mitään matelemista, sehän on kiitos, joka sanotaan ääneen. Ja usein saa vastauksen: Kiitos itsellesi. Syntyy yhteisyyttä.

Työtä tarjosimme mm. noin 80 opettajalle. Opettajien hyvinvoinnin lisäämiseksi koordinoimme yhteistyöhanketta, jossa kehitetään opettajien täydennyskoulutusta. Yhdet juhlat järjestimme maaliskuussa, hieno yhteinen ponnistus! Opettajat ryhmineen järjestivät useita tilaisuuksia, oppilaitosrajoja ylitettiin yhteistyön merkeissä. Käytimme iltaisin Helsingin kaupungin koulujen tiloja ja maksoimme niistä keventäen näin veronmaksajien taakkaa. Syntyy kansantaloudellista hyötyä.

Viime syksynä hyppäsimme kattoon, kun tuli tieto valtion kansalaisopistoja koskevista hurjista säästötavoitteista. Keräsimme adressin, ylsimme jonkinlaiseen torjuntavoittoon. Syntyi hikeä otsalle.

Vaan nyt on aika vetää henkeä ja kerätä voimia syksyn koitoksiin. Toimisto saa pian vauvauutisia, edellisestä ”Toimelan vauvasta” – tiedätte mitä tarkoitan – on 35 vuotta. Ajatelkaa, vauva syntyy!

Intohimona intohimo

Mietin tänään meidän kansalaisopistomme visiota. Toisin sanoen tein kotitehtävää. Viime viikon koulutuksessa saimme mietittäväksi oman opiston vision tällaisin evästyksin: jotain niin konkreettia kuin yhden mikkeliläisen bändin visio, jossa se kertoo tähtäävänsä Ilosaari-rockin lavalle viiden vuoden kuluttua. Kuka tahansa voi mennä toteamaan viiden vuoden päästä Ilosaari-rockin ohjelmasta, näkyykö kyseistä bändiä listalla. Itse asiassa juuri näihin aikoihin eli Sulon-päivänä se julkistetaan.

Mihin Etelä-Helsingin kansalaisopisto Toimela tähtää viiden vuoden kuluttua? Mietitäänpä hetki. Johonkin sellaiseen tähtää, mihin tällä strategialla pääsee: Meillä autetaan jokaista toteuttamaan ja kehittämään itseään, löytämään oman ainutkertaisuutensa, omat kykynsä, oman potentiaalinsa, oman juttunsa (tämä ilmaisu on Himas-lainaus). Voisi sanoa myös ”intohimonsa tai luovuutensa” (tämä on Sahlberg-lainaus, liittyy lukioiden kehittämiseen).

Mikä ”stage” meitä odottaa, kun viisi vuotta toteutetaan vielä aiempaa tietoisemmin tällaista strategiaa. Lisääntyneeseen tietoisuuteen liittyy se, että jokainen strategian toteuttaja eli ryhmän ohjaaja ja opettaja, muu henkilökunta tietää koko ajan luovansa uutta aksöniä ihmisissä, tietää olevansa intohimojen ja luovuuden ”vartija”, ja hei, myös itse uudistuu. Ryhmää käytetään intohimon ja luovuuden kasvualustana.

Mikä on Toimelan Ilosaari-rock? Voisiko koko Toimela olla yhtä Ilosaarta. Mistä sen voi katsoa viiden vuoden päästä, että ollaan iloinen saari. Entäs jos ihan joka iikka ei olekaan iloinen, tyytyväinen, tietoinen. Naamastako sen näkee että hyvin menee? Miten voi todeta, että yhteisö on luova ja innovatiivinen? Asiaan voi perehtyä Etelä-Karjalan kansalaisopiston rehtorin Leena Elorannan väitöskirjan avulla, http://www.doria.fi/handle/10024/90788. Kotitehtävien tekeminen jatkuu.

Ihminen porukoissaan

Ajattelen pöytäni ääressä porukoita; kaikkia niitä joukkoja, joihin kuulumme ja joissa vaikutamme. On perhe, on ystäväporukoita, on työporukka, espanjan ryhmä, lukupiiri. Eniten työssä käyvällä ja perheellisellä ihmisellä on kanssakäymistä työkavereiden ja perheen kanssa. Muu jää nyt vähemmälle, mutta vielä tulee aika, jolloin voi viettää päivänsä espanjaa tankaten, jos siltä tuntuu. Tai miksei tallaisi San Sebastiánissa pinchoa purren ja hablaten.

Nyt kuitenkin ajattelen, että jos työssä on kurjaa – jos vähätellään tai tehdään näkymättömäksi, mistä nyt juuri mediassa kohistaan – niin aika hirveästi siitä kasaantuu kurjuutta koko elämään. Ihan jo siksi, että työpäivässä on paljon minuutteja. Ja siksi, että työyhteisö on niin tärkeä. Ja työn sisällöt ovat usein ihmisille merkityksellisiä, juuri niitä asioita, joihin haluaa vaikuttaa. Siinä on kolme syytä, miksi töissä ei saa olla kurjaa.

Elokuvassa A Late Quartet kerrotaan kvartetista, joka on vähällä suistua raiteiltaan, kun vanhin soittajista ilmoittaa lopettavansa. Ennen ensimmäistä sanaa näkee, kuinka kvartetin erityislaatuisuus kietoutuu tuon ihmisen ympärille. Hän on liima ja magneetti, hän on homman sielu. Tiedän useita harrastusryhmiä, joissa on tällainen sielutyyppi. Tulee mieleen sanoja: lämpöinen, tyyntynyt, sydämellinen – ja ehdottomasti hyväntuulinen, kiltti. Jestas, miten kevyttä ja täyteläistä on olla hyväntuulisten ihmisten vaikutuspiirissä. Ja miten käy, kun sielutyyppi jättäytyy sivuun? Ei mitenkään. Uusi alkaa.

La mer ne reflète la lumière que lorsqu’elle est apaisée, luki postikortissa jonka joskus sain vanhalta ystävältä. Tarkoittiko hän minua, ettäkö minä mukamas olisin kuin tyyntynyt meri, joka heijastaa valoa. Ehei, luulen että se oli juuri päinvastoin: Tyynny nyt sinäkin, niin jo alkaa valoa näkyä.