Koko ajan uutta

Minusta uuden oppiminen on parasta maailmassa. Se on välillä päämäärä ja tarkoitus, välillä oheistuote, aina kuitenkin yhtä tyydyttävää. Kun pääsin joskus lapsena lukemisen makuun, tajusin, ettei aika tule ikinä pitkäksi. Päinvastoin, mikään aika ei riitä kaiken kiinnostavan luettavan ahmimiseen. Nämä kaksi kokemustietoa maailmasta ja itsestä ovat olleet vahvasti läsnä elämässäni. Joskus olen ajatellut niinkin, että, haa, minäkö joskus yksinäinen. En ikinä niin kauan kun pystyn lukemaan ja oppimaan. Nyt tiedän, että yksinäisyys ei tarkoita tekemisen puutetta, vaan ihmissuhteita. Ja että lukeakseen ja oppiakseen ihmisen pitää kokea turvallisuutta ja yhteyttä muihin. Eli lukeminen ei maita, jos on suuria murheita. Tai että jos puolet kyläläisistä on työttämänä, ei porukka käy enää kalassa.

Minulla on kaikki niin hyvin, että olen aikeissa lähteä toteuttamaan edellä kuvattua itseäni. Ryhdyn vuodenvaihteessa opiskelemaan, en työn ohessa, vaan päivätyön sijaan. Se, että hyppää ulos päivätyön pyörästä, on näin vanhempana valtava muutos ja mahdollisuus. Aika on tietysti rajallinen, kuusi kuukautta, mutta tällä hetkellä ajattelen siihen mahtuvan koko kiireessä elämättömäksi jääneen elämän: uudet tiedolliset aluevaltaukset, lukematta jääneet kirjat, ihmiset, joiden kanssa ei ole ennättänyt viettää aikaa. Parasta olisi, kun siinä sivussa oppisi soittamaan haitaria ja puhumaan venäjää.

Kun poistuu hetkeksi rivistä, saattaa tapahtua vaikka mitä. Ehkä ei kaivatakaan takaisin, ehkä asiat työpaikalla sujuvat pikemminkin paremmin kuin huonommin. Julma ajatusleikki. Niinkin voi käydä, että pääsee siinä määrin haitarinsoiton makuun, ettei enää halua takaisin. Välillä tuntuu siltä, että maailma on puolillaan suunnanvaihtajia; lähihoitajaksi opiskelee lehtijuttujen mukaan noin joka toinen viisi-kuusikymppinen. Jollei sitten unhoitu jollekin saarelle loppuelämänmittaiselle retriitille

Sitten joskus eläkkeellä olen ajatellut  oikein kunnolla keskittyä opiskeluun ja lukemiseen. Tai jos teen töitä, missään tapauksessa en toivoisi tekeväni palkkatöitä, jos vain ikinä voin siinä kohdin valita. Olisi suurenmoista viilettää vapaaehtoistöissä siellä täällä, nähdä erilaisia työpaikkoja, tavata uusia ihmisiä. Aamulla tulisi viesti ahkeralle ja pidetylle eläkeläiselle koulusta/palvelutalosta/työttömien kahvilasta/kansalaisopistosta: Pääsisitkö tänään valvomaan läksykerhoa/keittämään kahvia/jakelemaan ruokaa/vastailemaan puhelimeen? Niin painelisin paikalle ja tuntisin itseni hyödylliseksi, mutta olisin kuitenkin vapaa.

Loppuun vielä rekryinfo: Hei, ammatti-ihminen! Olisiko kansalaisopiston rehtorin sijaisuus sinulle mahdollisuus? Haluaisitko hypätä pois omista rutiineistasi, vaihtaa vähäksi aikaa ympäristöä tai maisemaa, oppia ihan varmasti jotain uutta? Jonkinlaista paloa sinun tulee tuntea oppilaitoshallintoa kohtaan, muutoin on kurjaa. Mutta rehtorintyö ei ole missään tapauksessa ei-luovaa, vaan edellyttää nimenomaan arkista ja järkevää luovuutta, kekseliäisyyttä ja ongelmanratkaisutaitoja. Opisto elää arjessa, tilanteet vaihtelevat, täällä rehtori on kaiken keskellä, muttei keskipisteenä. Keskipisteenä ovat opiskelijat ja oppimisen edistäminen. Kiinnostuitko? Sijaisuus tulee hakuun syyskuussa.

Minna Prunnila

rehtori

Harjoittelijan kurkistus kansalaisopistoon

Olen ollut Etelä-Helsingin kansalaisopistossa harjoittelussa viime viikot. Harjoittelu on osa asioimistulkkauksen opintojani Diakonia-ammattikorkeakoulussa ja harjoittelun tarkoituksena oli saada kokemusta jostain kasvatus- ja opetusalan toimijasta. Kansalaisopistot olivat minulle tuttuja opiskelijana, mutta nyt pääsin tarkkailemaan toimintaa opistosihteerin, opettajan ja rehtorinkin näkökulmaan tutustuen

Etelä-Helsingin kansalaisopisto oli minulle entuudestaan vieras, mutta olen harjoitteluni aikana saanut monipuolisen kuvan tästä Etelä-Helsingin kurssitarjoajasta. Olen tehnyt muun muassa opistosihteerin töitä, istunut kuunteluoppilaana ranskan kurssilla ja erilaisissa kokouksissa, kouluttanut, oppinut käyttämään opiston tietojärjestelmää, osallistunut kevättapahtuman järjestämiseen ja seurannut kevätkauden etenemistä opistolla. Omaa alaani eli kiinan kielen tulkkausta pääsin kokeilemaan aivan yllättäen Laivurin kirpputoritapahtumassa, kun pihalle myyntikojun pystyttänyt kiinalainen hieroi kauppaa asiakkaiden kanssa ja tarvitsi tulkkausapua! Varsin monipuolinen toimenkuva siis.

Tämä monipuolisuus kuvaa hyvin mielestäni sitä, minkälaisen kuvan olen saanut opistosta. Hämmästyksekseni koko opiston toimintaa pyörittää pääsääntöisesti vain pari ihmistä, ja sehän tarkoittaa sitä, että niin rehtori kuin opistosihteerikin ovat mukana kaikessa, mitä opistossa tapahtuu. Vaikka olen ollut harjoittelijan roolissa opistolla, olen saanut olla tasavertaisesti mukana kaikessa ja tuntenut, kuinka minua kuunnellaan ja mielipiteeni otetaan huomioon. Näiden viikkojen aikana olen saanut pikaisen katsauksen vapaan sivistystoiminnan ytimeen, joka vaikuttaa ihmisläheiseltä, moniulotteiselta, yhtä aikaa perinteiseltä ja uusia tuulia valppaana haistelevalta sekä jatkuvasti kehitystä janoavalta ja kehittymisen mahdollisuuksia tarjoavalta kokonaisuudelta.

Opistolla monet pitkään kursseilla käyneet opiskelijat ovat henkilökunnalle tuttuja ja tunnelma opistolla on kaiken kaikkiaan kotoinen. Kaikesta kuitenkin välittyy innokas tekemisen meininki, halu oppia, sitoutua, panostaa laatuun, keksiä uutta ja elää ajassa mukana. Tuntiopettajien hektiseen arkeen eri koulutuslaitosten ja kurssiryhmien parissa tunnen voivani freelancerina ja pätkätyöläisenä toimineena samaistua. Parhaimmillaan tai pahimmillaan se on säntäilyä paikasta toiseen, kurssista ja ryhmästä toiseen. Siinä saa olla tarkkana, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, opettamassa juuri sitä, mitä pitikin, ettei havahdu yhtäkkiä kurssilaisten ihmetteleviin ilmeisiin, kun aloittaa zumbata joogaamisen sijaan...

Tällä hetkellä yhteiskunta näyttäytyy helposti vain kasvottomina organisaatioina, pakolla saneltuina lakeina ja säännöksinä, peloissaan olevina tai huonosti voivina ihmisinä. Täällä Toimelassa olen pohtinut sitä, kuinka tärkeää on, että ihmisen elämässä on pieniä ja suuria iloa tuottavia asioita, kuten henkistä ja fyysistä hyvinvointia lisääviä harrastuksia sekä ihmisten välisiä lyhyitä ja pidempiä kohtaamisia. Uskon, että mielekäs harrastus lisää elämäniloa ja tuo virtaa muihinkin elämän osa-alueisiin. Tämän takia on helppo kuvitella, että kansalaisopistoilla olisi aina paikkansa yhteiskunnassa, sillä töiden ja arjen vastapainoksi kaivataan virkistystä ja mukavaa sosiaalista kanssakäymistä. Asiakaspalvelutiskillä ollessani olen huomannut, kuinka innokkaina ihmiset saapuvat harrastuksiinsa ja juttelevat iloisina toisilleen. Varmasti heitä virkistää yhtä paljon niin kurssi kuin kurssitovereiden seura. Arkea jaksaa taas paremmin!

Kansalaisopiston toiminnan punainen lanka on sivistystyö, mutta toiminnan tarkoituksiin lisäisin havainnointini perusteella vielä muutaman määritelmän: rentoutuminen, ystävystyminen, jakaminen, yhdessä tekeminen ja onnistuminen

Hanna Virtanen

Vihreät nurmet

Kurssien alkamisen aikaan opistolla eletään kuin joulupukin pajassa.  Tarkistuslistaa toisensa jälkeen ruksitaan. Työpäivissä ei ole milliäkään huokoisuutta. Paria viikkoa myöhemmin kaikki pyörii kuin rasvattu, se on hyvä pitää mielessä vähän synkkinä hetkinä. Tavoitteena on järjestää kaikille opiskelijoille miellyttävä kokemus kurssin alkamisesta. Siihen tarvitaan niin byrokratiaa, eli suunnittelua ja järjestämistä, kuin tilanteet haltuun ottavaa opettajaa.

Toimiston tehtävänä on varmistaa, että jokaisella opiskelijalla on – yksinkertaistaen –  tuoli takapuolen alla, opettaja siinä edessään ja opettajalla liitutaulu ja liitua. Nykyisin ”liitutaulu ja liitu” tarkoittaa tietokonetta, datatykkiä, dokumenttikameraa ja valkotaulua.  Tieto- ja viestintätekniikan käyttö  edellyttää opettajalta käyttötaitoja. Loppu on pedagogiikkaa.

Jos joskus pääsisi tutustumaan joulupukin pajan prosesseihin, niin varmasti hyvältä näyttäisi – pergamenttipaperilla. Vaan kuinka lienee käytännössä. Ihmisiähän ne pukki ja tontutkin ovat. Hmm. Saattavat mokailla yksityiskohdissa, mutta tuskin kuitenkaan unohtavat, milloin joulu niin sanotusti pidetään ja että lapset odottavat lahjoja

Meille kävi näin köpelösti: kun opettaja ja ryhmä tulivat eräänä sunnuntaina paikan päälle, ovi oli lukossa. Niin ei saa tietenkään tapahtua, ei sitten millään eikä koskaan. Vaan tapahtui kuitenkin. Kenen vika, saa tietenkin miettiä.

Opettajan palauteviesti mokaa seuranneena päivänä:

Hei Minna ja hyvää Uutta Lukukautta!

Viime sunnuntaina kurssi pidettiin läheisessä Mac Donalsissa, koska emme päässeet opetustiloihin. 

Mutta ei haittaa, meillä oli ihan mukava kurssipäivä ja onnistuimme käymään lähes kaikki suunnitellut asiat läpi ja paikataan sitten loput ensi kerralla.

Mäkkärissä oli hyvin tilaa,ja vaan muutama asiakas yläkerrassa meidän lisäksemme. Niillekin teki ihan hyvää opiskella vähän luonnonihmeitä.

Järkyttynyt rehtori vastaa:

Voi jestas, mikä tilanne! Olipa neuvokas opettaja asialla, kiitos tuhannesti hoksottimista ja hötkyilemättömyydestäsi. Ja täällä päässä otamme opiksi ja varmistamme, ettei pääse tapahtumaan toiste.

Opettaja antaa tukea:

Kiitos viestistäsi. Entisenä opistolaisena tiedän, miten paljosta pienestä sälästä työ opistossa koostuu. Ihan inhimillistä, varsinkin kun kurssiaikatauluni on aika poikkeava opiston normaalista toiminnasta.

***

Kiitos, opettaja.  Viestisi jälkeen maailma näytti kauniilta kuin Watteaun maalaus. Ystävällismieliset ihmiset kirmaavat vihreillä nurmilla, tanssahtelevat toistensa käsikynkässä ja hyräilevät suloisia säveliä. Paidanhelmat hulmuavat, aurinko kilottaa, kastetta maassa, suut ovat hymyssä ja nauru herkässä.

Minna Prunnila

rehtori