tiistai 2. elokuuta 2016

Koko ajan uutta

Minusta uuden oppiminen on parasta maailmassa. Se on välillä päämäärä ja tarkoitus, välillä oheistuote, aina kuitenkin yhtä tyydyttävää. Kun pääsin joskus lapsena lukemisen makuun, tajusin, ettei aika tule ikinä pitkäksi. Päinvastoin, mikään aika ei riitä kaiken kiinnostavan luettavan ahmimiseen. Nämä kaksi kokemustietoa maailmasta ja itsestä ovat olleet vahvasti läsnä elämässäni. Joskus olen ajatellut niinkin, että, haa, minäkö joskus yksinäinen. En ikinä niin kauan kun pystyn lukemaan ja oppimaan. Nyt tiedän, että yksinäisyys ei tarkoita tekemisen puutetta, vaan ihmissuhteita. Ja että lukeakseen ja oppiakseen ihmisen pitää kokea turvallisuutta ja yhteyttä muihin. Eli lukeminen ei maita, jos on suuria murheita. Tai että jos puolet kyläläisistä on työttämänä, ei porukka käy enää kalassa.

Minulla on kaikki niin hyvin, että olen aikeissa lähteä toteuttamaan edellä kuvattua itseäni. Ryhdyn vuodenvaihteessa opiskelemaan, en työn ohessa, vaan päivätyön sijaan. Se, että hyppää ulos päivätyön pyörästä, on näin vanhempana valtava muutos ja mahdollisuus. Aika on tietysti rajallinen, kuusi kuukautta, mutta tällä hetkellä ajattelen siihen mahtuvan koko kiireessä elämättömäksi jääneen elämän: uudet tiedolliset aluevaltaukset, lukematta jääneet kirjat, ihmiset, joiden kanssa ei ole ennättänyt viettää aikaa. Parasta olisi, kun siinä sivussa oppisi soittamaan haitaria ja puhumaan venäjää.

Kun poistuu hetkeksi rivistä, saattaa tapahtua vaikka mitä. Ehkä ei kaivatakaan takaisin, ehkä asiat työpaikalla sujuvat pikemminkin paremmin kuin huonommin. Julma ajatusleikki. Niinkin voi käydä, että pääsee siinä määrin haitarinsoiton makuun, ettei enää halua takaisin. Välillä tuntuu siltä, että maailma on puolillaan suunnanvaihtajia; lähihoitajaksi opiskelee lehtijuttujen mukaan noin joka toinen viisi-kuusikymppinen. Jollei sitten unhoitu jollekin saarelle loppuelämänmittaiselle retriitille

Sitten joskus eläkkeellä olen ajatellut  oikein kunnolla keskittyä opiskeluun ja lukemiseen. Tai jos teen töitä, missään tapauksessa en toivoisi tekeväni palkkatöitä, jos vain ikinä voin siinä kohdin valita. Olisi suurenmoista viilettää vapaaehtoistöissä siellä täällä, nähdä erilaisia työpaikkoja, tavata uusia ihmisiä. Aamulla tulisi viesti ahkeralle ja pidetylle eläkeläiselle koulusta/palvelutalosta/työttömien kahvilasta/kansalaisopistosta: Pääsisitkö tänään valvomaan läksykerhoa/keittämään kahvia/jakelemaan ruokaa/vastailemaan puhelimeen? Niin painelisin paikalle ja tuntisin itseni hyödylliseksi, mutta olisin kuitenkin vapaa.

Loppuun vielä rekryinfo: Hei, ammatti-ihminen! Olisiko kansalaisopiston rehtorin sijaisuus sinulle mahdollisuus? Haluaisitko hypätä pois omista rutiineistasi, vaihtaa vähäksi aikaa ympäristöä tai maisemaa, oppia ihan varmasti jotain uutta? Jonkinlaista paloa sinun tulee tuntea oppilaitoshallintoa kohtaan, muutoin on kurjaa. Mutta rehtorintyö ei ole missään tapauksessa ei-luovaa, vaan edellyttää nimenomaan arkista ja järkevää luovuutta, kekseliäisyyttä ja ongelmanratkaisutaitoja. Opisto elää arjessa, tilanteet vaihtelevat, täällä rehtori on kaiken keskellä, muttei keskipisteenä. Keskipisteenä ovat opiskelijat ja oppimisen edistäminen. Kiinnostuitko? Sijaisuus tulee hakuun syyskuussa.

Minna Prunnila
rehtori