Etelä-Helsingin kansalaisopisto teki tänä syksynä aiesopimuksen Kansanvalistusseuran kanssa toiminnan ja hallinnon yhdistämisestä. Miksi ihmeessä, joku saattaa kysyä. Eikö teillä mene riittävän hyvin? Kyllä menee, mutta me haluamme uudistua. Uudistua uudistumisen vuoksi, niinkö?
Moni pitää omasta kurssistaan ja ryhmästään Etelä-Helsingin kansalaisopistossa juuri sellaisena kuin se on. Se on tärkeää. Opiston näkökulmasta on tärkeää, että ihmiset ovat tyytyväisiä ja haluavat tulla kursseille. Mutta siihen todellisuuteen on välttämätöntä liittää uudistuminen, muussa tapauksessa tekemisen mielekkyys karkaa jonnekin. Kuka haluaa iän kaiken toistaa samoja juttuja. Jossain vaiheessa tulee aika astua uudelle polulle ja lähteä tutkimaan, mitä matka tuo tullessaan. Ennen uudistusta ja uudistuksen jälkeen perimmäisenä tarkoituksena on järjestää loistavia kursseja ja menestyä kansalaisopistona.
Menestyminen edellyttää muuttuvassa maailmassa paitsi uusia avauksia myös nykyisen toiminnan jatkuvaa parantamista. Opetusalalla suunnittelu ja toteutus kulkevat aina käsi kädessä: mitä parempaa suunnittelua, sitä parempi toteutus. Hyödyn saavat opiskelijat.
Loistavien kurssien suunnittelu on yhteistyötä. Opisto suunnittelee kokonaisuuden, opettajat oman opetuksensa. Nykyopiskelijat arvostavat paitsi hyvin suunniteltua ja toteutettua opetusta, myös toimivia tiloja ja nykyaikaista varustelutasoa. Kivat näkymät ja kahviautomaatit eivät pahenna tilannetta. Kurssille tultuaan he arvostavat myös ryhmää ja yhteisyyttä. Kaikki edellä mainitut tekijät näyttäytyvät palautteissa: joku priorisoi yhtä mutta toinenpa priorisoi toista.
Kansalaisopiston ryhmissä ihmiset ovat eri-ikäisiä, toisin kuin koulussa tai useimmiten ammattiin opiskeltaessa. Koulutustaustat vaihtelevat, toisin kuin silloin, kun ollaan täydennyskoulutuksessa. On monenlaisia motiiveja, ja yhden pitää lämpimänä kieliopin pänttääminen, toisen vieraan kielen puhuminen. Siinä on opettajalla työmaata: he suunnittelevat, toteuttavat, eriyttävät ja kannustavat, ovat monia monessa. Opetuksen suunnittelua selvästi arvostetaan: ”se ja se opettaja tulee aina tosi valmistautuneena”, kuuluu positiivinen arvio opiskelijan suusta. Takki auki -meno ei ole tätä päivää, vaikka menijä olisi kuinka ihmeellinen ammattilainen omalla alallaan. Oppimisesta tulee kantaa huolta ja vastuuta. Myös aikuisten oppimista pitää kannatella. Samaan aikaan itseohjautuvuus on hyvästä, kunhan päämäärä on kirkas: oppiminen.
Pääkaupunkiseudulla on paljon opettajatyövoimaa, mutta samalla kilpailua hyvistä opettajista. Totta kai jokainen kansalaisopisto haluaa riveihinsä parhaat opettajat. Parhaita ovat ne, jotka ovat pedagogisesti ajattelevia oman alansa eksperttejä, perillä ryhmädynamiikasta sekä kaiken kukkuraksi sellaisia työntekijöitä, joiden kanssa yhteistyö luontuu. Paras kurssi on opiston luottoporukalla toteutettu kurssi. Vaikka opettajalla on suuri itsenäisyys sisältöjen ja menetelmien suhteen, kokonaisuuteen vaikuttavat monet koetellut ja hyviksi todetut tukihenkilöstön energisesti hoitamat järjestelyt.
Keskeinen taustatekijä uudistumistarpeelle on muuttunut toimintaympäristö. Ennen oli ennen. Nyt rönsyjä karsitaan isoissa ja pienissä organisaatioissa. On selvää, että palstapuutarha- ja opistotoiminnan synergia ei ole sama asia nyt kuin 30-luvulla, kun Toimelan viljelijät perustivat opintopiirejä ja haettiin kansalaisopiston ylläpitämislupaa. Viime kesänä meillä siirrettiin palstapuutarhatoiminnan järjestämisvastuu kokonaisuudessaan itsenäiselle palstapuutarhayhdistykselle, pois opistoa ylläpitävän yhdistyksen vastuulta. Palstapuutarhamökit lahjoitettiin samalla. Vanhalle kumppanille toivotettiin loistavaa tulevaisuutta. Nuorisotoiminta Toimelassa on lakkautettu jo paljon aikaisemmin. Aikansa lapsesta, monialaisesta yhdistyksestä on 80 vuoden jälkeen jäljellä tämä: kansalaisopisto. Se ei ole vähän. Opiston toiminnasta vastaaminen ja sen kehittäminen ovat suuri vastuu ja kunniatehtävä kaikille siihen osallistuville.
Yksi suuri toimintaympäristön muutoksista liittyy hallinnolliseen työhön. Muutos tulee ulkopäin, niin kuin usein. Siihen vaikuttavat valtionosuusjärjestelmän muutokset: vähemmän perusrahoitusta, enemmän erityisrahoitusta, jota pitää hakea erillisissä hauissa ja jota toteutetaan suurennuslasin alla ja raportoidaan millintarkasti. Se ei ole välttämättä huononnusta, mutta muuttaa tekemisen tapaa ja edellyttää verkostoitumista. Yksin ei voi nyhjätä.
Kansalaisopiston toiminnassa kyse on ihmisten opinnoista ja harrastustoiminnasta, mutta meille työntekijöille myös työelämästä ja sen ilmiöistä. Uudelle polulle lähtiessä mielessä on tarve pitää huolta henkilöstöstä. Pienessä organisaatiossa kaikki ovat avainhenkilöitä, jokaisen panos ja jaksaminen on ratkaisevaa toiminnan laadun kannalta. Ihmisistä pitää pitää huolta varsinkin, kun heiltä pyydetään paljon.
Yhdistys ja opisto ovat arvioineet, että toimintaa on hyvä jatkaa isommassa organisaatiossa. Aiesopimuskumppanimme Kansanvalistusseura on meidän tavoin vapaan sivistystyön toimija, synergiaetua on saavutettavissa. Edellä on puhuttu suunnittelusta, uusista avauksista, työntekijöistä. Korkeammalle viritetty yhdistymisen perustelu kuuluu siten, että tavoitteena on lisätä vapaan sivistystyön vaikuttavuutta.
Oli katse sitten korkealla tai ruohonjuurissa, tämä tuntuu mahdollisuudelta eikä pelota mitenkään liikaa.
Minna Prunnila
rehtori
Etelä-Helsingin kansalaisopisto
